Nuo­re­na tun­tuu vä­lil­lä sil­tä, et­tei ole kont­rol­lis­sa oi­kein mis­tään. Iro­nis­ta, sil­lä vas­tui­den li­säk­si va­pau­den mää­rä kas­vaa.

Lu­ki­o­ta on pak­ko käy­dä, ja oi­ke­as­taan opis­ke­lu tun­tuu pa­kol­li­sel­ta myös sen jäl­keen, jot­ta on teh­nyt enem­män kuin mi­ni­mi­vaa­ti­muk­sen ja on toi­voa pääs­tä omaan unel­ma-am­mat­tiin­sa. So­si­aa­li­nen me­dia on mo­nel­le ad­dik­toi­va van­ki­la. Oma mie­li on ai­lah­te­le­vai­nen, ei­kä lu­pauk­siin, jot­ka te­kee it­sel­leen, voi luot­taa.

Pai­neet li­sää­vät tun­net­ta sii­tä, et­tä elä­mä kii­tää eteen­päin au­to­pi­lo­til­la. It­sen­sä voi me­net­tää, kun pyr­kii luo­vi­maan eteen­päin pai­nei­den luo­mas­sa suos­sa.

Pai­nei­ta, noi­ta tun­ne­raa­to­ja, luo­vat nor­mit, odo­tuk­set, mui­hin ver­tai­lu ja aja­tus sii­tä, et­tä ai­ka kii­tää ohi sil­mien edes­sä, ja kun huo­men­na he­rää, elä­mä on jo ohi. Jos sitä ja tätä ei aloit­ta­nut suun­nil­leen sa­maan ai­kaan, kun op­pi kä­ve­le­mään, on en­sin­nä­kin saa­ma­ton ja toi­sek­seen lop­pu­e­lä­män­sä huk­kaan heit­tä­nyt.

Ur­hei­lun kil­pai­lu­hen­ki­syy­den vuok­si nuor­ten on han­ka­la löy­tää har­ras­tus har­ras­ta­mi­sen vuok­si. La­je­ja har­joi­tel­laan kil­pai­lu ja voit­to mie­les­sä, sil­lä jos ei ole maa­il­man pa­ras edes jos­sain, mi­ten muka voi ko­kea it­sen­sä hyö­dyl­li­sek­si tai riit­tä­väk­si?

Pai­neet, nuo täy­del­li­syy­des­tä kuis­ki­vat hy­vyy­den ir­vi­ku­vat, joh­ta­vat iden­ti­teet­tik­rii­sei­hin ja unet­to­miin öi­hin tu­le­vai­suut­ta poh­tien. Pai­neet luo­vat elä­mään va­ka­vuut­ta: yh­täk­kiä jo­kai­sel­la ko­e­tu­lok­sel­la on mer­ki­tys­tä, yli­op­pi­las­ko­keis­ta nä­kee pai­na­jai­sia, ja jos joku ei pidä mi­nus­ta, on­han se nyt ai­ka lail­la maa­il­man­lop­pu.

On­ko tämä his­to­ri­al­li­nen ky­sy­mys, vai on­ko ky­sees­sä yk­si mo­nis­ta ny­kyih­mi­sen mah­ta­vis­ta kek­sin­nöis­tä? Ko­ki­ko re­nes­sans­si­maa­la­ri ul­ko­nä­kö­pai­nei­ta tar­kas­tel­les­saan luo­mi­aan täy­del­li­syyt­tä ku­vaa­via ke­ho­ja?

Kä­si­tys ajas­ta, yh­teis­kun­nas­ta ja ole­mas­sa­o­los­ta muut­tuu hen­ki­sen kas­vun myö­tä: maa­il­ma lii­kah­taa jal­ko­jen al­la, jol­loin sen nä­kee uu­des­ta, jär­jet­tö­män jär­ke­väs­tä nä­kö­kul­mas­ta sil­män­rä­päyk­sen ajan, ja sit­ten ahaa-elä­mys on­kin jo ohi.

Ai­kui­set ei­vät enää tun­nu lo­put­to­man kau­kai­sil­ta hah­moil­ta, jol­lai­sek­si it­se ei kos­kaan kas­vai­si ja jot­ka ei­vät kos­kaan ole it­se ol­leet lap­sia. Maa­il­ma on epä­täy­del­li­nen ja us­ko­mat­to­man mo­ni­nai­nen, his­to­ria on osa ny­ky­päi­vää, em­me­kä elä sii­tä ir­ral­li­ses­sa uto­pi­as­sa, joka osaa vält­tää his­to­ri­an ka­tast­ro­faa­li­set, jäl­ki­vii­saa­na kat­sot­tu­na ty­pe­ril­tä tun­tu­vat vir­heet.

Elä­mä ei ole va­ka­vaa. Se on ih­meen kau­pal­la ta­pah­tu­nut, mil­joo­nien sat­tu­mien joh­dos­ta ole­mas­sa ole­va asia, joka on ih­meel­li­nen mut­ta mi­tä­tön, kau­nis mut­ta ki­vu­li­as. Elä­mä on haa­voit­tu­vai­nen, ja nuo­ret kä­ve­le­vät iho naar­muil­la.

Elä­män ih­meel­li­syys huo­mi­oon ot­ta­en on suo­ras­taan töy­ke­ää haas­ka­ta se tyh­jän­päi­väi­seen mu­reh­ti­mi­seen.

Toi­si­naan elä­mä vain tun­tuu ru­mal­ta ja hyö­dyt­tö­mäl­tä, vä­syt­tä­väl­tä ei­kä vai­van ar­voi­sel­ta. Ma­ri­aa­nien hau­taan va­jo­aa pa­ho­jen asi­oi­den ka­saan­tu­es­sa pääl­le, ja siel­tä saat­taa ki­vu­ta pois, kun huo­mio kes­kit­tyy elä­män pie­niin ih­mei­siin: au­rin­ko pais­taa en­sim­mäis­tä ker­taa kuu­kau­teen, ora­van kans­sa käy tui­jo­tus­kil­pai­lun.

Ei ole kyse vas­tauk­sien löy­tä­mi­ses­tä esi­mer­kik­si tu­le­vai­suu­den ky­sy­myk­siin liit­ty­en, ei.

Sel­lai­si­na päi­vi­nä vain tun­tuu, et­tä jak­saa vie­lä, ei­kä vä­sy­mi­nen­kään ole paha asia.

Suvi Leh­to­nen

My­nä­mä­en lu­ki­on toi­sen vuo­den opis­ke­li­ja

Nuor­ten kul­mas­ta -sar­ja tar­joi­lee My­nä­mä­en lu­ki­o­lais­ten nä­kö­kul­mia maa­il­maan. Nuo­ret lu­ki­o­lai­set ovat kir­joit­ta­neet näi­tä teks­te­jään alun pe­rin osa­na äi­din­kie­len ja kir­jal­li­suu­den opin­to­jaan.