– Pari vuot­ta sit­ten ha­vah­duin ajat­te­le­maan työ­e­lä­män jäl­keis­tä elä­mää: jo­ta­kin mu­ka­vaa ja hal­paa har­ras­tus­ta. Olen ai­na ha­lun­nut maa­la­ta, mut­ta sii­hen ei oi­kein ole ol­lut ti­lai­suut­ta. Ei­kä kai us­koa omiin ky­kyi­hin­kään. Kun löy­sin ak­ryy­li­vä­rit, niin in­nos­tuin - tämä so­pii mi­nul­le. Ly­hyt­jän­tei­nen rois­ki­ja ei jak­sa odot­taa öl­jy­maa­lin kui­vu­mis­ta, ker­too Mik­ko Pel­to­mä­ki.

Kii­re ja muu­tos se­lit­tä­vät Pel­to­mä­en mu­kaan sitä, et­tä tai­de saa yhä uu­sia muo­to­ja, pal­jol­ti uu­den tek­nii­kan suo­min kei­noin.

– Ke­hys­tet­ty kuva tai kan­sien si­to­ma kir­ja ei it­ses­sään ai­na enää rii­tä. Uu­sien esi­ty­sa­lus­to­jen myö­tä mo­nien ais­tien sa­ma­nai­kai­nen kii­hot­tu­mi­nen ei enää ole sa­tun­nais­ta hal­lu­si­noin­tia vaan yhä use­am­min viih­de- ja kult­tuu­ri­ko­ke­muk­sen päi­vit­täi­nen ydin.

Pel­to­mä­ki poh­tii, et­tä kult­tuu­rin pirs­ta­loi­tu­es­sa ja kil­pai­lun ki­ris­ty­es­sä pe­rin­tei­nen tai­de et­sii paik­kaan­sa. Rat­kai­su on var­sin­kin mo­nen iäk­kääm­män tai­teen­te­ki­jän koh­dal­la ol­lut niin sa­not­tu ITE-tai­tei­li­juus, joka tu­lee sa­nois­ta it­se teh­ty elä­mä.

– Va­lin­ta saat­taa hei­jas­tel­la pait­si oman työ­ka­lu­pa­kin tyh­jyyt­tä myös pyr­ki­mys­tä si­joit­tua ko­van mark­ki­na­ta­lou­den ul­ko­puo­lel­le. Tai sit­ten to­taa­lis­ta lah­jat­to­muut­ta. Na­ve­tan nur­kas­sa maa­laa­va mum­me­li voi ol­la us­kot­ta­vam­pi il­mes­tys kuin alan kou­lu­tuk­sen saa­nut ja yhä roi­sim­pia il­mai­su­muo­to­ja et­si­vä tai­de­ko­ke­las, Pel­to­mä­ki sa­noo.

– Vaik­ka täy­tän Naan­ta­lin näyt­te­ly­ni toi­se­na au­ki­o­lo­päi­vä­nä 60 vuot­ta, en sil­ti tun­nus­tau­du ITE-tai­tei­li­jak­si, en vaik­ka sen ar­vo­maa­il­man osit­tain jaan­kin. Nä­en­näi­ses­tä va­pau­des­taan huo­li­mat­ta se on kui­ten­kin kar­si­noin­ti, joka on jo saa­mas­sa sa­man­lai­sia muo­to­ja kuin mikä ta­han­sa muu keh­key­ty­mäs­sä ole­va so­si­aa­li­sen kil­pai­lun kent­tä.

Pel­to­mä­ki sa­noo us­ko­van­sa, et­tä pe­rin­tei­nen tau­lu vie­lä pi­tää pin­tan­sa.

– Maa­la­tes­sa­ni olen pyr­ki­nyt ta­voit­ta­maan en­nen kaik­kea tun­nel­maa. On se sit­ten esi­ku­vas­sa­ni luon­nos­sa, it­se tau­lus­sa, omas­sa pääs­sä­ni, kat­so­jan sil­mäs­sä tai jos­sa­kin pro­ses­sis­sa, joka to­teu­tuu kaik­kien asi­aan osal­lis­ten vä­li­ses­sä vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Tai jo­tain muu­ta yh­tä hä­mä­rää.

Tai­de­te­ok­sen on Pel­to­mä­en mie­les­tä he­rä­tet­tä­vä kat­so­jas­sa jo­tain. Muo­dot, ai­heet, tek­ni­nen to­teu­tus tai tyy­lit ovat si­vu­seik­ka.

– Ih­mi­sen suh­de tai­tee­seen on mie­les­tä­ni hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­nen. Voin toki ku­vi­tel­la tau­lu­je­ni ym­pä­ril­le muut­tu­van lii­ke- ja ää­ni­maa­il­man. Eh­kä sem­mois­ta jos­kus ko­kei­len­kin.

Mik­ko Pel­to­mä­en näyt­te­ly Aes­tas -ak­ryy­li­maa­lauk­sia on esil­lä Naan­ta­lin pää­kir­jas­ton toi­ses­sa ker­rok­ses­sa 3.–30.1.