Mat­ka lu­mot­tuun puu­tar­haan -tai­de­näyt­te­ly on esil­lä My­nä­mä­en kir­jas­tos­sa syys­kuun ajan. Näyt­te­lys­sä on Til­tu Nur­mi­sen lyi­jy­ky­nä­piir­rok­sia, ak­va­rel­li­kol­laa­se­ja ja ru­no­ja sekä Satu Haa­pa­lan se­ka­tek­niik­ka­kol­laa­se­ja ja ru­no­ja.

– Lu­mot­tu puu­tar­ha voi ol­la ver­taus­ku­va ih­mis­suh­teel­le, suh­teel­le omaan it­seen, tai elä­mäl­le, jota ih­mi­nen ta­voit­te­lee. Mat­kan var­rel­la koh­da­tut asi­at he­rät­tä­vät mo­nen­lai­sia oi­val­luk­sia, le­mu­lai­nen Satu Haa­pa­la sa­noo.

Haa­pa­la käyt­tää kol­laa­seis­saan kan­gas­ta, pa­pe­ria ja eri­lai­sia luon­non­ma­te­ri­aa­le­ja. Jo­kai­seen kol­laa­si­tau­luun liit­tyy teks­ti, joka yh­tä poik­keus­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta on runo.

– Poik­keuk­sen te­kee teks­ti, joka on poi­mit­tu isä­ni muis­tiin­pa­nois­ta. Hän lis­ta­si per­heen käyt­tä­mät ajo­neu­vot vuo­si­kym­men­ten var­rel­ta. Teks­ti liit­tyy kol­laa­siin, joka ku­vaa isän ja äi­din yh­teis­tä elä­män­mat­kaa, Haa­pa­la ker­too.

Haa­pa­lan mu­kaan jo­kai­nen kat­so­ja saa tul­ki­ta tau­lu­ja omal­la ta­val­laan, mut­ta teks­tit avaa­vat te­ki­jän aja­tuk­sia niis­tä.

Lu­mo­tus­sa puu­tar­has­sa ruu­sut ovat tär­keim­mäs­sä osas­sa: nii­tä löy­tyy jo­kai­ses­ta te­ok­ses­ta. Sil­ti jo­kai­nen teos tuo ruu­sui­hin eri­lai­sen nä­kö­kul­man, ku­vaa eri­lai­sen het­ken tai ker­too eri­lai­ses­ta mat­kas­ta.

– Vä­rit tun­tu­vat ke­hos­sa, sa­moin kuin muo­dot. Niil­lä voi ko­hot­taa tun­nel­maa, vir­kis­tää ja ener­gi­soi­da tai sit­ten taas rau­hoit­taa ja tuo­da tur­vaa. Nä­kö­ais­tin kaut­ta kat­so­ja ja maa­laus kes­kus­te­le­vat kes­ke­nään. Vas­ta äs­ket­täin he­rä­sin sii­hen, et­tä tiet­ty väri tun­tuu tie­tys­sä koh­taa ke­hoa, vaik­ka­pa tur­koo­si koko se­län alu­eel­la tai ruu­sun­pu­nai­nen sy­dä­men ym­pä­ris­tös­sä, poh­tii Nou­si­ai­sis­sa asu­va Til­tu Nur­mi­nen.

Te­ok­sia työs­tä­es­sään Nur­mi­nen miet­tii, mil­lai­sia asi­oi­ta oh­jel­moim­me it­seem­me, ai­voi­hin ja mie­leen eri ais­tien kaut­ta. La­taam­me­ko sin­ne ku­via ka­tast­ro­feis­ta ja draa­mois­ta – vai kai­kes­ta sii­tä kau­niis­ta mitä ar­ki­päi­väs­sä­kin voi koh­da­ta?

Kes­kit­ty­mäl­lä ja py­säh­ty­mäl­lä vaik­ka­pa kah­vin tuok­sun ää­rel­le, sa­de­pi­sa­roi­hin ik­ku­nas­sa tai tuu­len ka­hi­naan pui­den leh­väs­töis­sä huo­maam­me elä­män pie­niä ih­mei­tä joka päi­vä.

– Ruu­sut kuk­ki­vat vain het­ken ver­ran, mut­ta ovat si­tä­kin ih­meel­li­sem­piä. Ne il­men­tä­vät yh­tä­ai­kai­ses­ti peh­meyt­tä te­rä­leh­dil­lään ja ko­vuut­ta pii­keil­lään, run­saut­ta ku­kin­non ker­rok­sel­li­suu­del­la ja yk­sin­ker­tai­suut­ta sel­key­del­lään. Ne erot­tu­vat kont­ras­ti­na häi­käi­se­vin vä­rein ta­sai­sem­man mai­se­man kes­kel­lä. Ruu­su voi me­nes­tyä ko­vis­sa­kin olo­suh­teis­sa, hie­kan kes­kel­lä au­rin­gon paah­tees­sa.

– Voi­sim­me­ko me­kin jo­kai­nen ol­la kau­nii­ta kuin ruu­sut oman elä­mäm­me puu­tar­has­sa, poh­dis­ke­lee Nur­mi­nen ak­va­rel­li­kol­laa­seis­saan ja ru­nois­saan.

Näyt­te­lyn ava­jai­sia vie­te­tään tors­tai­na 12.9. klo 18. Tai­tei­li­jat esit­te­le­vät te­ok­si­aan ja aja­tuk­si­aan näyt­te­lyn tee­mois­ta. Ylei­söl­le on tar­jol­la myös kon­sert­ti. Ti­lai­suu­teen on va­paa pää­sy.