On tiis­tai jou­lu­kuun kol­mas päi­vä vuon­na 1974. Olen ta­pa­ni mu­kaan os­ta­nut Il­ta­leh­den, joka sii­hen ai­kaan tuli myyn­tiin vas­ta päi­väl­lä. Kah­vi­tau­ol­la Tul­li­hal­li­tuk­ses­sa ava­sin leh­den... Ja sy­dän jät­ti mon­ta lyön­tiä vä­liin. Leh­den etu­si­vul­la ker­rot­tiin Juha Vi­kat­maan kuol­leen edel­lis­päi­vä­nä oman kä­den kaut­ta vain 33-vuo­ti­aa­na Kus­ta­vin Ly­per­tön Birk­hol­man mö­kil­lään.

Mut­ta mi­ten olin pää­ty­nyt työ­paik­kaa­ni ja mil­lä ta­val­la tun­sin Vi­kat­maat.

Lu­ki­on ja ar­mei­jan jäl­keen olin täy­sin hu­kas­sa jat­ko­ai­keis­ta. Ka­ve­rin mu­ka­na pää­dyin Tu­run ke­säy­li­o­pis­ton la­ki­kurs­sil­le ja kal­joit­te­lun vä­lis­sä sen ver­ran tuli lu­et­tua, et­tä lä­päi­sin oi­kik­sen pää­sy­ko­keen. Lain luku oli sii­hen ai­kaa ää­rest tyl­sää py­kä­lien pänt­tää­mis­tä, vaa­tien enem­män­kin hy­viä is­tu­ma­li­hak­sia kuin äl­liä. Olin on­nek­si men­nyt nai­mi­siin nuo­re­na. Vai­mon tuki an­toi ener­gi­aa ja po­si­tii­vis­ta kont­ras­tia opis­ke­lul­le. Pari ke­sää pais­kin töi­tä Naan­ta­lis­sa tul­li­var­ti­ja­na. Se an­toi ki­pi­nän teh­dä gradu tul­li­ri­kok­sis­ta – oi­ke­as­ti joh­tu­en to­sin sii­tä, et­tä van­hal­ta ri­ko­soi­keu­den prof­fal­ta gra­dun sai hel­poi­ten läpi.

Näil­lä me­rii­teil­lä pää­sin ju­ris­tik­si val­mis­tut­tu­a­ni töi­hin Tul­li­hal­li­tuk­seen, jos­sa tul­li­neu­vos Ven­na­mo­kin jos­kus kä­väi­si. Kun­nes tal­vel­la 1975 näin Uu­des­sa­kau­pun­gis­sa ha­et­ta­van kau­pun­gin­sih­tee­riä. Pa­luu ko­ti­seu­dul­le oli­kin ol­lut jo mie­les­sä. Olim­me opis­ke­lu­ai­ka­na saa­neet kak­si las­ta, joit­ten hoi­don jär­jes­tä­mi­nen Hel­sin­gis­sä oli tosi työ­läs­tä. Va­lin­ta­ni kau­pun­gin vir­kaan oli täy­sin po­liit­ti­nen – ku­ten sii­hen ai­kaan kaik­ki kun­nan vi­rat lä­he­tis­tä al­ka­en. Ei mi­nul­la min­kään puo­lu­een jä­sen­kir­jaa ol­lut – sii­hen riit­ti et­tä, oli mul­taa kyn­sien al­la. Ly­hyt haas­tat­te­lu ra­vin­to­la Poo­kin ylä­ker­ras­sa, Tau­no Här­kin, Mau­ri Län­ti­sen, Pent­ti Hel­pi­ön ja eri­tyi­ses­ti Mau­no Heik­ki­län ja E-L Ma­re­lan kans­sa riit­ti.

Juha Vi­kat­maa tuli tu­tuk­si pi­tä­es­sään meil­le ri­kos- ja pro­ses­si­oi­keu­den pe­rus­kurs­se­ja. Hän oli su­per­lah­ja­kas val­mis­tu­en kan­dik­si kol­mes­sa vuo­des­sa, pian sen jäl­keen li­sen­si­aa­tik­si ja val­mis­te­li täyt­tä pää­tä väi­tös­kir­jaan­sa. Vi­kat­maa erot­tui muis­ta opet­ta­jis­ta jo ikän­sä­kin puo­les­ta, kun ei ol­lut mon­taa vuot­ta mei­tä ope­tet­ta­vi­aan van­hem­pi. Hän oli myös eri­tyi­sel­lä ta­val­la läs­nä ole­va, tyy­nen rau­hal­li­nen ja va­kuut­ta­van ka­ris­maat­ti­nen. Hä­nes­sä oli pal­jon sa­maa ide­a­lis­tis­ta joh­ta­juut­ta kuin John F. Ken­ne­dys­sä.

Ei ol­lut­kaan yl­lä­tys, et­tä Vi­kat­maa läh­ti myös po­liit­ti­sel­le ural­le tul­len va­li­tuk­si lois­ta­vas­ti or­ga­ni­soi­dul­la ”Juf­fen rin­gin" re­mont­ti­mies­kam­pan­jal­la edus­kun­taan 1970. Kak­si vuot­ta myö­hem­min ää­niä ker­tyi jo 14 000 – vii­den­nek­si eni­ten koko maas­sa. Vi­kat­maan eh­dot­to­mal­le ja kun­ni­an­hi­moi­sel­le luon­teel­le tämä ei riit­tä­nyt. Hän al­koi muut­taa ko­koo­mus­ta ja lo­pul­ta ajaa K 80 -han­ket­ta, ko­ko­naan uut­ta puo­lu­et­ta, jo­hon oli­si kel­puu­tet­tu vain ul­ko­po­liit­ti­ses­ti kel­vol­li­set osat ko­koo­muk­ses­ta, kes­kus­ta, li­be­raa­lit ja rkp. Ei ole ih­me, et­tä hän toi­min­nal­laan sai vi­ha­mie­hiä ja isot po­liit­ti­set pai­neet it­sel­leen. En voi sa­noa tun­te­nee­ni Vi­kat­maa­ta pri­vaa­tis­ti. Toki usein näh­tiin yli­o­pis­tol­la ja jos­sain vaa­li­ti­lai­suuk­sis­saan tuli käy­tyä. Sitä enem­män tref­fat­tiin ”Juf­fen rin­gin ” ak­ti­vis­ti Ike Ka­ner­vaa, joka oli vai­mo­ni luok­ka­to­ve­ri. Nyt mo­lem­mat ovat jo edes­men­nei­tä.

Ai­ka­moi­nen sat­tu­ma oli se, et­tä muu­tet­tu­am­me 1981 oma­ko­ti­ta­loon Etu-Sant­ti­oon Ris­ki­län­po­lul­le naa­pu­rei­na oli­vat Ju­han van­hem­mat Kert­tu ja Vil­le Vi­kat­maa. Kert­tu oli jo tuol­loin pyö­rä­tuo­lis­sa Vil­len ul­koi­lut­ta­es­sa hän­tä. Vil­le oli haus­ka pap­pa, joka ai­na näh­des­säm­me rii­mit­te­li jo­tain sut­kauk­si­aan. Vä­lit Ee­va Kuus­kos­keen oli­vat il­mei­sen lä­hei­set, kos­ka hän usein jopa mi­nis­te­ri­au­tol­laan kävi ap­pi­van­hem­pi­aan ta­paa­mas­sa. Ju­han kah­ta las­ta tai näit­ten Tui­ja-äi­tiä en juu­ri­kaan näh­nyt heil­lä käy­vän.

Mikä ajoi Vi­kat­maan it­se­mur­haan? Sitä ana­ly­soi Riku Kes­ki-Raus­ka kir­jas­saan ”Kas­vo­na peit­tä­nyt mies”. Var­mas­ti kaik­ki avi­oe­ron, uu­den avi­o­lii­ton, aka­tee­mi­sen työ­e­lä­män ja po­li­tii­kan val­ta­vat pai­neet yh­des­sä ajoi­vat hä­net um­pi­ku­jaan. Vaik­ka hä­nen mie­len­ter­vey­ten­sä hor­jui, se sa­lat­tiin lop­puun as­ti kai­kil­ta. Sik­si hä­nen kuo­le­man­sa oli val­ta­va jär­ky­tys.

Se, et­tei Ju­han psyy­ke kes­tä­nyt, se­lit­tyy eh­kä eni­ten hä­nen van­hem­pien­sa odo­tuk­sil­la ja täy­del­li­syy­den ta­voit­te­lus­ta. Ko­to­na vaa­dit­tiin ai­na vaan enem­män, mi­kään ei riit­tä­nyt. Ei edes kuu­si lau­da­tu­ria. Ot­tai­sim­me­ko me van­hem­mat täs­tä opik­si. Voi­sim­me ha­la­ta las­tam­me ja sa­noa ”olet meil­le ra­kas, olet lap­sem­me ja sinä rii­tät juu­ri tuol­lai­se­na kuin olet”.

Tar­mo Kan­gas

kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu (kok.)

Uu­si­kau­pun­ki