Me suo­ma­lai­set olem­me kum­mal­li­nen kan­sa: maa­il­man on­nel­li­sin, mut­ta kui­ten­kin mi­hin mil­loin­kin tyy­ty­mä­tön. On­nel­li­suut­ta em­me ha­lua mis­tään hin­nas­ta vaih­taa edes su­vait­se­vai­suu­teen. Sii­tä puhe, mis­tä puu­te.

Nyt ta­pe­til­la ovat tum­mai­hoi­set. He ei­vät saa nä­kyä ei­vät­kä kuu­lua ku­vin ei­kä sa­noin ei­kä hei­hin saa kiin­nit­tää huo­mi­o­ta hy­väs­sä taik­ka pa­has­sa. Suu­ri osa vä­es­tös­täm­me la­kais­taan ma­ton al­le.

Huip­pu­na on täl­lä het­kel­lä lau­ta­pe­li Af­ri­kan Täh­ti, joka on pe­leis­tä eh­kä suo­si­tuin. Pe­li­lau­das­ta olen op­pi­nut, et­tä maa­il­mas­sa on maa­no­sa Af­rik­ka, jon­ka ih­mi­set ovat suu­rel­ta osin tum­mem­pia kuin me ”val­ko­naa­mat”. Ros­vot ovat kui­ten­kin val­koi­hoi­sia hat­tu­päi­tä, es­tä­vät kul­ku­am­me ja ryös­te­le­vät saa­liim­me.

Las­ten­las­tem­me lap­set jää­vät pait­si pe­lin jän­nit­tä­vyy­des­tä ja yh­des­sä pe­laa­mi­sen hur­mi­os­ta. On­nek­si esi­mer­kik­si Tur­kuun on pe­rus­tet­tu ”pe­li­luo­la”, jos­sa kes­ki­ty­tään rei­luun toi­min­taan, lau­ta­pe­lei­hin. Se ei ole kui­ten­kaan las­ten paik­ka. Pik­ku­lap­sil­le ja vä­hän van­hem­mil­le an­ne­taan – mi­käs muu kuin kän­nyk­kä.

Yh­tei­söl­li­syy­des­tä ei ole tie­to­a­kaan, kun ku­kin soh­van­nur­kas­sa sy­ven­tyy di­gi­taa­li­pe­lien huu­maan. Van­hem­mat ovat on­nel­li­sia, kun ei kuu­lu las­ten ää­niä ei­vät­kä he mel­las­ta lat­ti­al­la ja koi­ra­kin voi rau­has­sa nuk­kua. Ei­vät he tar­vit­se myös­kään pe­li­ka­ve­rei­ta, kos­ka kän­ny­käs­tä löy­tyy mitä eris­kum­mal­li­sim­pia öyk­kä­rei­tä vas­ta­pe­lu­reik­si ja vä­ki­val­lat­to­mat pe­lit ovat har­vi­nai­sia.

Shak­ki on yk­si vä­ki­val­tai­sim­mis­ta lau­ta­pe­leis­tä. Ku­nin­gas­ta ja ku­nin­ga­tar­ta suo­je­le­vat lä­hin­nä lä­he­tit. Hei­tä seu­raa­vat he­vo­set ja tor­nit. Haa­voit­tu­vam­mas­sa ase­mas­sa ovat ”mou­kat” eli so­ti­laat. Peli on raa­kaa, mou­kat syö­dään ja vii­mek­si uha­taan syö­dä vas­ta­puo­len ku­nin­gas.

Voi­ko näis­tä lap­sis­ta jos­kus su­keu­tua isän­maal­lem­me vas­tuun­kan­ta­jia vai on­ko tur­vau­dut­ta­va te­ko­ä­lyyn ja it­se­oh­jau­tu­viin ro­bot­tei­hin? Te­ko­ä­lyl­tä ky­syt­tiin tie­to­ja ni­mel­lä­ni Ee­va Au­vi­nen. Vas­taus oli häm­men­tä­vä: toi­mii gee­ni­tut­ki­ja­na Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa ja laa­tii kir­joi­tel­mia pai­kal­li­siin leh­tiin. Ovat sekä puu­rot et­tä vel­lit sa­mas­sa kat­ti­las­sa. En ole gee­ni­tut­ki­ja en­kä niin maan­mai­nio kir­joit­ta­ja, jok­si tie­to­ä­ly mi­nut kii­tel­len ku­vai­li: muun mu­as­sa läm­min­hen­ki­nen, ha­vain­nol­li­nen ja Me­ri­mas­kua ar­vos­ta­va.

Ai­on kui­ten­kin teks­tin si­säl­tä­väs­tä A4-ar­kis­ta teet­tää huo­neen­tau­lun kul­tai­sin raa­mein. Näi­tä­hän maa­ta­lois­sa roik­kui sa­lin sei­näl­lä lu­ke­mat­to­mia, var­sin­kin kan­ta­kir­ja­leh­mis­tä.

En ole pit­kään ai­kaan toh­ti­nut ky­nään tart­tua, kos­ka en tun­ne täyt­tä­vä­ni nor­maa­lia suu­rem­pia saap­pai­ta ky­häil­les­sä­ni aja­tus­maa­il­maa­ni pa­pe­ril­le.

Ee­va Au­vi­nen

Se­ni­o­ri­kan­sa­lai­nen

Me­ri­mas­ku