Tun­tuu kyl­mäl­tä lu­kea uu­ti­sia, jois­sa vam­mais­pal­ve­lut mai­ni­taan yh­te­nä sääs­tö­koh­tee­na. Ikään kuin kyse oli­si jos­tain nu­me­ro­pe­lis­tä, ei ih­mis­ten elä­mäs­tä.

Per­heis­sä, jois­sa ele­tään vam­mai­suu­den tai pit­kä­ai­kais­sai­rau­den kans­sa, on kyse on ar­jes­ta. Sitä ei voi “ra­ja­ta pois”. Vai­ku­tuk­set tun­tu­vat heti. Il­man tar­vit­ta­vaa tu­kea ja apua moni asia kaa­tui­si: kou­lun­käyn­ti, työs­sä­käyn­ti, oma ja koko per­heen jak­sa­mi­nen.

Vam­mais­pal­ve­lu­lain “elä­män­vai­he­ra­jaus” kuu­los­taa tek­ni­sel­tä, mut­ta to­del­li­suu­des­sa se näyt­tää tar­koit­ta­van sitä, et­tä en­tis­tä har­vem­pi saa tar­vit­se­man­sa tuen. Nyt­kö lin­ja­taan: “täs­sä koh­taa ei enää kuu­lu aut­taa.” Mi­hin täl­lai­nen ajat­te­lu ja pää­tök­sen­te­ko vie­vät mei­tä?

On vai­kea ym­mär­tää, mi­ten täl­lai­sia ra­jauk­sia voi­daan edes har­ki­ta, kun sa­maan ai­kaan pu­hu­taan ar­vois­ta ja oi­keu­den­mu­kai­suu­des­ta. On­ko to­del­la niin, et­tä Suo­mes­sa, jon­ka pi­täi­si ol­la si­vis­tys­val­tio, sääs­töt koh­dis­tu­vat hei­hin, jot­ka eni­ten tar­vit­se­vat apua ja tu­kea? Ei­kö hei­koim­mis­ta pi­de­tä­kään huol­ta?

Toi­von, et­tä päät­tä­jät vie­lä py­säh­ty­vät ajat­te­le­maan, kei­den kus­tan­nuk­sel­la nämä sääs­töt ol­laan te­ke­mäs­sä. Tuen tar­ve ei ka­toa sil­lä, et­tä se kir­ja­taan ulos lais­ta. Se siir­tyy per­hei­den har­teil­le, hoi­va­vä­sy­myk­sen va­raan, nä­ky­mät­tö­miin.

Jos jo­kin mit­taa yh­teis­kun­nan in­hi­mil­li­syyt­tä, se on se, mi­ten koh­te­lem­me hei­tä, joil­la ei ole ään­tä tai voi­maa puo­lus­taa it­se­ään.

Tei­ja Lei­no

vam­mai­sen ai­kui­sen tyt­tä­ren äi­ti

Mas­ku