Tuntuu kylmältä lukea uutisia, joissa vammaispalvelut mainitaan yhtenä säästökohteena. Ikään kuin kyse olisi jostain numeropelistä, ei ihmisten elämästä.
Perheissä, joissa eletään vammaisuuden tai pitkäaikaissairauden kanssa, on kyse on arjesta. Sitä ei voi “rajata pois”. Vaikutukset tuntuvat heti. Ilman tarvittavaa tukea ja apua moni asia kaatuisi: koulunkäynti, työssäkäynti, oma ja koko perheen jaksaminen.
Vammaispalvelulain “elämänvaiherajaus” kuulostaa tekniseltä, mutta todellisuudessa se näyttää tarkoittavan sitä, että entistä harvempi saa tarvitsemansa tuen. Nytkö linjataan: “tässä kohtaa ei enää kuulu auttaa.” Mihin tällainen ajattelu ja päätöksenteko vievät meitä?
On vaikea ymmärtää, miten tällaisia rajauksia voidaan edes harkita, kun samaan aikaan puhutaan arvoista ja oikeudenmukaisuudesta. Onko todella niin, että Suomessa, jonka pitäisi olla sivistysvaltio, säästöt kohdistuvat heihin, jotka eniten tarvitsevat apua ja tukea? Eikö heikoimmista pidetäkään huolta?
Toivon, että päättäjät vielä pysähtyvät ajattelemaan, keiden kustannuksella nämä säästöt ollaan tekemässä. Tuen tarve ei katoa sillä, että se kirjataan ulos laista. Se siirtyy perheiden harteille, hoivaväsymyksen varaan, näkymättömiin.
Jos jokin mittaa yhteiskunnan inhimillisyyttä, se on se, miten kohtelemme heitä, joilla ei ole ääntä tai voimaa puolustaa itseään.
Teija Leino
vammaisen aikuisen tyttären äiti
Masku