Me kak­si Mas­kun elä­ke­läis­tä saim­me vie­rail­la My­nä­mä­en esi­kou­lus­sa El­le­nin isoi­so­van­hem­pi­na. Olim­me ns. yli-ikäi­set iso­van­hem­mat. Mei­tä oli El­len vas­tas­sa hy­vin iloi­se­na, ku­ten ai­na. Kun iha­nat opet­ta­ja­tä­dit oli ter­veh­dit­ty, niin al­koi oh­jel­ma paik­koi­hin tu­tus­tu­mal­la.

Sit­ten lap­set lau­loi­vat meil­le, sen jäl­keen saim­me naut­tia hy­vät pul­la­kaf­fet. Mie­lee­ni jäi kak­si asi­aa. Tai­det­ta ik­ku­naan, joka oli hyvä ja sii­nä oli mu­ka­na las­ten oma sa­no­ma. Toi­nen oli sa­tu­ku­ti­tus, joka iha­nas­ti rau­hoit­ti lap­sen, sa­moin mum­mon­kin.

Päi­vä­ko­dis­sa käyn­ti oli an­toi­sa, opet­ta­jat toi­vat esiin hy­vin, mitä päi­vä­ko­dis­sa ope­te­taan. Jär­jes­tys oli hyvä ja kai­kil­la omat pai­kat ja ni­met. Yh­tä asi­aa jäin ih­met­te­le­mään: mi­ten lap­set voi­daan lait­taa päi­vä­le­vol­le ”pys­ty­a­sen­toon ja ko­me­roon”? Meil­lä oli iha­na päi­vä ja muis­tam­me sen ai­na.

Ju­ha­ni Jo­ki­nen

Mas­ku