Me kaik­ki yli 80-vuo­ti­aat olem­me enem­män tai vä­hem­män muis­ti­sai­rai­ta; ko­va­le­vy täyt­tyy vä­hi­tel­len. It­se em­me huo­maa muut­tu­neem­me, kump­pa­ni kyl­lä muis­taa huo­maut­taa, et­tä täs­tä on jo pu­hut­tu. Mi­nus­ta fik­sum­paa oli­si vas­ta­ta tois­ta­mi­seen; tu­lee tun­ne, et­tä ei us­kal­la ky­syä, vaik­ka ta­val­laan on pak­ko, kos­ka ei muis­ta vas­taus­ta­kaan.

Näin käy usein, kos­ka pää­kop­pa ki­hi­see eri­moi­sia aja­tuk­sia, tör­mää­vät toi­siin­sa ja pak­ka on se­kai­sin. En muis­ta. Mi­nus­ta kes­kus­te­lu pit­käl­le eden­neen muis­ti­sai­raan kans­sa on erit­täin mie­len­kiin­tois­ta. Huo­maan kuu­le­va­ni asi­oi­ta, jot­ka ei­vät ole mah­dol­li­sia, mut­ta kes­kus­te­li­jal­le kes­kus­te­lu­kump­pa­nil­le tui­ki tär­kei­tä. Hän iloit­see sii­tä, et­tä kuun­te­len. Kuu­le­man­sa voi suo­dat­taa, kes­kus­te­lus­ta on ai­na tie­don­jy­viä poi­mit­ta­vak­si.

Yh­teis­kun­tam­me kun­ni­oit­taa enem­män van­gin tar­pei­ta kuin muis­ti­sai­raan tai yleen­sä­kin van­huk­sen. Nämä ny­kyi­set ikäih­mi­set, van­huk­set, sai­raat tai ter­veet, ovat ra­ken­ta­neet täs­tä maas­ta hy­vin­voin­ti­val­ti­on. Työ on vaa­ti­nut pal­jon uh­rauk­sia, jopa ter­vey­den, su­ku­pol­vien hy­väk­si. Kii­tok­se­na voi ol­la kar­ko­tus jopa yli 100 ki­lo­met­rin pääs­sä ole­vaan hoi­va­lai­tok­seen. Näi­tä oi­kei­ta ”hoi­va­ko­te­ja” pi­täi­si ra­ken­taa enem­män, niil­le var­mas­ti löy­tyi­si käyt­töä tu­le­vai­suu­des­sa­kin.

Naan­ta­lin Van­hus­ten Tuki ry tu­kee ar­vo­kas­ta työ­tä ko­ko­a­mal­la ”ter­veet” ja muis­ti­sai­raat yh­tei­siin ti­lai­suuk­siin koko Naan­ta­lin alu­eel­la, myös Me­ri­mas­kus­sa ja Ry­mät­ty­läs­sä. Yh­dis­tyk­sen ta­pah­tu­mat ovat kaik­ki hy­vin suun­ni­tel­tu­ja, mu­sii­kil­la on suu­rin osuus kah­vit­te­lun li­säk­si.

Vii­mek­si mu­ka­na oli iä­käs nai­nen, val­veen ja unen ra­ja­mail­la, mut­ta tut­tu­jen jo kou­lu­ai­ka­na opit­tu­jen lau­lu­jen sa­nat ka­rei­li­vat huu­lil­la. Hän oli kuin hur­mok­ses­sa. Voim­me an­taa ns. de­men­ti­koil­le pie­niä on­nen het­kiä, jopa he­le­ää nau­rua.

Vih­doin tu­lee het­ki, jol­loin ys­tä­vään ei enää saa pu­heyh­teyt­tä. Hel­lä kos­ke­tus on vii­mei­nen sil­ta ole­vai­suu­teen, se­kin kat­ke­aa jos­kus. Jäl­jel­lä ovat vain haa­le­ne­vat muis­tot ja kai­puu sekä ky­sy­mys: ta­paam­me­ko jos­kus uu­del­leen?

Ee­va Au­vi­nen

Naan­ta­lin Me­ri­mas­ku