Ei enää as­ke­lei­ta käy­tä­vil­lä,

Ei oven­ra­os­ta kur­kis­tus­ta,

Ei hoi­ta­ja-kut­su­huu­to­ja.

Tämä oli koti,

vaik­ka lai­nas­sa vaan,

paik­ka jos­sa ar­ki eli ta­val­laan.

Paik­ka jos­sa käsi tart­tui kä­teen kun

tun­tui et­tä pe­lot­taa.

Tääl­lä jo­kai­nen asu­kas jät­ti jäl­jen,

muis­ton oman­kal­tai­sen.

Saim­me ol­la mu­ka­na aa­mu­jen hi­tais­sa he­rää­mi­sis­sä,

Joka päi­vä uu­sien asi­oi­den kans­sa

elä­mi­ses­sä

Me näim­me kat­seet, jot­ka pu­hui­vat

il­man sa­no­ja.

Me kuu­lim­me ta­ri­nat, joi­ta ei muil­le

ker­rot­tu.

Me kan­nat­te­lim­me , kun voi­mat ei­vät

riit­tä­neet.

Koi­vu­leh­to ei ol­lut vain työ­paik­ka,

vaan osa mei­dän­kin elä­mää,

yh­tei­nen iha­na ret­ki täs­sä ajas­sa yli

su­ku­pol­vien.

Tyh­jis­sä huo­neis­sa kai­kuu nyt vain

elet­ty elä­mä.

Ei ol­lut help­poa hy­väs­te­ly, ei meil­le,

ei heil­le, ei kel­le­kään.

Toi­siin paik­koi­hin, uu­siin mai­se­miin,

jou­tu­vat asuk­kaat läh­te­mään..

Hil­jai­suus nyt vain las­keu­tuu,

sam­muu va­lot, ovet luk­kiu­tuu.

Vain hil­jai­nen kii­tos kai­kis­ta näis­tä

vuo­sis­ta jää il­maan lei­ju­maan, ja

jäl­ki sy­dä­mis­säm­me, jota ei voi

ku­kaan vie­dä pois.

Asuk­kaan omai­nen

My­nä­mä­en Mie­toi­sis­sa si­jait­se­va Koi­vu­leh­don asu­mis­pal­ve­lu­yk­sik­kö sul­jet­tiin lo­pul­li­ses­ti elo­kuus­sa 2025.