Ikään­ty­mi­nen on osa elä­mää, mut­ta mo­nel­le vam­mai­sel­le se tuo mu­ka­naan eri­tyi­siä haas­tei­ta. Kun nuo­re­na oli elä­män edes­sä pal­jon mah­dol­li­suuk­sia ja toi­vei­ta, voi van­huus tuo­da tul­les­saan huo­lia sii­tä, kuin­ka saa edel­leen elää it­se­näi­ses­ti ja ar­vok­kaas­ti. Vam­mai­suu­den yh­dis­ty­mis­tä ikään­ty­mi­seen ei ole vie­lä yh­teis­kun­nas­sa riit­tä­väs­ti huo­mi­oi­tu.

Vam­mai­se­na ikään­ty­mi­nen ei ole vain fyy­sis­ten voi­mien vä­he­ne­mis­tä, vaan se tuo vam­mai­sel­le uu­sia on­gel­mia jo­ka­päi­vä­seen elä­mi­seen.

Suo­mes­sa on pal­jon kes­kus­te­lua ikään­ty­mi­ses­tä ja van­hus­ten­hoi­dos­ta, mut­ta oi­keis­taan ei pu­hu­taan vam­mais­ten van­hus­ten eri­tyis­tar­peis­ta. Vam­mais­ten ih­mis­ten elä­män­laa­tua ei huo­mi­oi­da, en­nen kuin haas­teet ovat jo täy­si­mit­tai­sia. Ky­sy­es­sä­ni it­sel­tä­ni, kuka huo­leh­tii mi­nus­ta, kun ikään­ty­mi­sen tuo­mat fyy­si­set ra­joit­teet te­ke­vät ar­jes­ta han­ka­lam­paa, en saa suo­ria vas­tauk­sia, en­kä ai­na­kaan tu­kea. Yh­teis­kun­nan tu­ki­ver­kos­to on pai­koin epä­sel­vä, pal­ve­lut voi­vat ol­la ha­ja­nai­sia ja tie­don saan­ti on usein han­ka­laa.

Eten­kin jos on tot­tu­nut elä­mään osa­na yh­teis­kun­taa, joka nä­kee vam­mai­set ih­mi­set it­se­näi­si­nä ja täy­si­val­tai­si­na kan­sa­lai­si­na. Voi ol­la vai­ke­aa hy­väk­syä, et­tä ikään­ty­mi­sen myö­tä on tul­lut vam­mais­ta joh­tu­vaa tar­pei­den kas­vua. Toi­saal­ta, kuin­ka voi tur­va­ta it­sel­leen tu­le­vai­suu­den, kun on ha­lun­nut tul­lut toi­meen il­man vam­mais­pal­ve­lua.

Vam­mai­nen ai­kui­nen on usein nä­ky­mä­tön – ei sik­si, et­tei­kö mei­tä oli­si, vaan kos­ka yh­teis­kun­nan ra­ken­teet te­ke­vät meis­tä nä­ky­mät­tö­miä. Mei­tä ei näh­dä van­hem­muu­des­sa, työ­e­lä­mäs­sä tai pää­tök­sen­te­os­sa. Mei­dän po­ten­ti­aa­li­am­me ei mi­ta­ta ky­vyis­sä, vaan ra­joit­teis­sa. Kui­ten­kin meil­lä on kou­lu­tus­ta, in­to­hi­mo­ja, mie­li­pi­tei­tä ja tu­le­vai­suu­den toi­vei­ta sii­nä mis­sä ke­nel­lä ta­han­sa muul­la­kin.

On­gel­ma ei ole vam­ma it­ses­sään, vaan ym­pä­ris­tön ky­vyt­tö­myys koh­da­ta eri­lai­suut­ta. Jos yh­teis­kun­ta to­del­la ha­lu­aa ol­la yh­den­ver­tai­nen, sen täy­tyy siir­tyä pu­heis­ta te­koi­hin: teh­dä es­teet­tö­myy­des­tä it­ses­tään­sel­vyys ja taa­ta riit­tä­vät tu­ki­pal­ve­lut, kun vam­mai­nen ikään­tyy.

Tär­kein ope­tus nuo­ril­le vam­mai­sil­le on: ha­ke­kaa tar­vit­ta­via pal­ve­lu­ja, kun nii­tä tar­vit­set­te. Äl­kää luot­ta­ko yl­pe­ä­nä omiin voi­miin, mikä mi­nus­ta­kin tun­tui lois­ta­val­ta. Kun iän mu­ka­na tar­ve tu­lee to­del­li­se­na, niin si­nua ei kä­si­tel­lä hyö­dyl­li­se­nä vam­mai­se­na, vaan myö­tä­tun­nol­la pa­kol­li­ses­ti van­huk­se­na. Vaik­ka vam­mais­pal­ve­lu­la­kiin ei ole kir­jat­tu ikä­ra­joi­tus­ta, niin lain so­vel­lus­hen­ki on kui­ten­kin sii­tä huo­li­mat­ta ole­mas­sa.

Pert­ti Pok­ki

Lai­ti­la

CP-vam­mai­nen

kau­pun­gin­val­tuu­tet­tu