On kummallinen tämä meidän hyvinvointiyhteiskuntamme. Mietin eritoten lapsiperheiden asiaa. Jokainen Suomessa syntynyt lapsi on lahja sekä perheelle että ennen kaikkea välttämätön maamme tulevaisuudelle.
Ansaitsemismielessä ei lapsia kannata väsätä. Vanhempien osuus, siis lahja isänmaallemme, on rahallisesti ylipääsemätön taakka monille perheille. Jos he heittävät hanskat tiskiin ajatellen, että hoitakoon se, joka saa aikanaan palkkionkin, tulisi maksamaan valtiolle maltaita ja rutkasti. Yksi hoitopaikka maksaa tuhansia euroja kuukaudessa.
Suurmiehistämme ovat monet lähtöisin ns. pienistä oloista. Ehkä heillä on suurempi motivaatio kivuta yhteiskunnan arvostetuimmille paikoille, esimerkkinä edesmennyt tasavallan presidenttimme Urho Kaleva Kekkonen, joka syntyi Pielavedellä Lepikon torpan savusaunassa. Hänen Juho-isästään on käytetty nimitystä maaseudun pieneläjä.
Lapsukaisesta, vaikka ei olekaan syntynyt hopealusikka suussa, voi kasvaa itu suurmieheksi tai -naiseksi, ehkäpä maailmankuuluksi merkkihenkilöksikin.
Lapsiluvun kasvaessa seinät kaatuvat päälle, on hankittava isompi kotipesä. Ei halpaa, kun tähän lisää päivittäiskulut. Aikoinaan asuimme Suikkilassa ja tutustuimme nuoreen perheeseen. Muistaakseni heillä oli yksi lapsi. He kertoivat saavansa vuokratukea. Kuinka ollakaan, heille siunaantui neloset. Vuokratuki loppui tykkänään, koska heitä oli yhtäkkiä seitsemän henkeä, neliöitä yhtä henkilöä kohti liian vähän, ei sopinut kaavioon. Muuttivat sitten pikapikaa muualle.
Sanotaan, että sopu antaa tilaa ja lapsi tuo leivän tullessaan. Onkohan näin? Kenenkään lapsen ei pitäisi tuntea itseään köyhäksi eikä rikkaampia huonommaksi. Kun olemme aikuisia, siirrymme uuteen kategoriaan. Voimaan tulee uusia lakeja, jotka takaavat jokapäiväisen toimeentulomme. Jokainen päivä voi aikuiselle olla käänteentekevä tulevaisuuden kannalta. Oma apu, paras apu.
Erityisasiantuntija Aino Sarkian kirjoitus Turun Sanomissa lapsiperheköyhyydestä herätti huomaamaan monia asioita.
Eeva Auvinen
Naantalin Merimasku