1960-lu­vun Tu­rus­sa po­lii­sin ar­vo­jär­jes­tys oli tiuk­ka, ja moni asia la­kais­tiin mie­luim­min ma­ton al­le, kuin nos­tet­tiin päi­vän­va­loon.

Täs­sä il­ma­pii­ris­sä erot­tui yk­si mies, joka us­kal­si toi­mia toi­sin – isä­ni.

Erää­nä päi­vä­nä hän jou­tui ti­lan­tee­seen, jos­sa kor­kea-ar­voi­nen po­lii­si­pääl­lik­kö rik­koi la­kia. Moni oli­si kään­tä­nyt kat­seen­sa pois, mut­ta isä­ni ei. Hän piti kiin­ni sii­tä, et­tä laki on sama kai­kil­le, vir­ka ase­mas­ta riip­pu­mat­ta. Hän il­moit­ti asi­as­ta ja sai mak­saa sii­tä ko­van hin­nan.

Sen si­jaan, et­tä to­tuut­ta oli­si kii­tet­ty, isä­ni sai osak­seen ran­gais­tus­ta ja pa­hek­sun­taa. Hän­tä pai­nos­tet­tiin ja vä­hä­tel­tiin, ja hän kan­toi sen taa­kan mu­ka­naan koko elä­män­sä. Hän ei kui­ten­kaan kos­kaan ka­tu­nut te­ko­aan, sil­lä hän tie­si toi­mi­neen­sa oi­kein.

Vuo­sia myö­hem­min, hä­nen jo pois­tut­tua kes­kuu­des­tam­me, Tam­pe­reen po­lii­si­kou­lus­sa ker­rot­tiin hä­nen ta­ri­nan­sa esi­merk­ki­nä to­del­li­ses­ta suo­ra­sel­käi­syy­des­tä ja roh­keu­des­ta. Se oli myö­häi­nen tun­nus­tus, mut­ta se vah­vis­ti sen, min­kä me hä­nen lä­hei­sen­sä olim­me ai­na tien­neet: hän oli re­hel­li­nen, roh­kea ja oi­keu­den­mu­kai­nen mies.

Isä­ni pe­rin­tö ei ole vain ta­ri­na yh­des­tä ta­pauk­ses­ta. Se on muis­tu­tus sii­tä, et­tä to­tuu­den puo­lus­ta­mi­nen on usein vai­kein, mut­ta ar­vok­kain tie. Ja, et­tä yh­den ih­mi­sen roh­keus voi kan­taa pit­käl­le, jopa su­ku­pol­vien yli.

Ha­lu­sin kir­joit­taa tä­män ta­ri­nan, sil­lä hän ei elä­es­sään saa­nut oi­keut­ta ja tun­nus­tus­ta kos­kaan. Hä­nen pois­me­nos­taan on lä­hes 40 v, mut­ta me lap­set em­me ole unoh­ta­neet hä­nen koh­ta­lo­aan.

Ei­ja Jo­ki­nen