Vanhusten osuus väestöstä on jo hyvin suuri ja kasvaa edelleen. Heistä monet asuvat yksinään ja parisuhteessa elävistä aina jompikumpi poistuu ensin elävien kirjoista. Yhteiskuntamme toimii lähes ikärasismin rajoilla pakottaen vanhuksen hankalassakin elämäntilanteessa asumaan yksin kotonaan.
Osa hyvin iäkkäistä vanhuksista tulee toimeen ilman kotihoidon tukea. Osa on kotihoidon asiakkaita, mutta ovat silti käytännössä yksin oman onnen nojassa suuren osan päivästä.
Sanotaan, että hätä ei lue lakia. Kännykkäpuhelimet ovat suureksi avuksi. Ongelman muodostavat tilanteet, joissa puhelinta ei voi tavoittaa. Onnettomuus voi sattua saunassa, suihkussa ja lattialle kaatunut ei ulotu pöydällä olevaan puhelimeen.
Hyvinvointialueet ovat merkittävästi rajoittaneet vanhusten mahdollisuuksia saada hälytysrannekkeita käyttöön. Jatkuvasti on tilanteita, joissa vanhus on kaatunut kodissaan ja hätääntyneenä toivoo jostain saavansa apua.
Voisiko tietotekniikasta olla apua? Kannattaako vanhuksen ryhtyä uudestaan lapseksi? Olisiko lapsien ranteessa pidettävistä kellopuhelimista apua? Lasten puhelimiin ohjelmoidaan äidin numero. Vanhusten puhelimeen ohjelmoitaisiin lapsen tai jonkun muun tutun numero.
Varmaan on monenlaisia kehittyneitä ranteessa pidettäviä avun pyytämiseen soveltuvia laitteita. Ongelma on siinä, että me tarvitsijat emme tiedä niistä, eikä meillä ei ole saatavilla opastusta niiden hankintaan ja käyttöön.
Voisiko yhteiskuntamme auttaa meitä asiassa niin yksinkertaisella ohjeistuksella, että me kaikki voisimme sen omaksua myös heikentyneillä henkisillä kyvyillä?
Tälläkin hetkellä voi jossain olla kaatunut vanhus, joka odottaa apua.
Seppo Sjöblom
Uusikaupunki