Mik­si Uk­rai­naa ei au­te­ta? Olen kes­kus­tel­lut tut­ta­va­ni kans­sa Uk­rai­nan ole­mas­sa­o­lon mah­dol­lis­ta­mi­ses­ta ja hei­dän omas­ta asen­tees­taan. Suo­men­lin­nan Ku­nin­kaan­por­tin pie­les­sä on teks­ti: ”Jäl­ki­maa­il­ma, sei­so täs­sä omal­la poh­jal­la­si älä­kä luo­ta vie­raa­seen apuun”. Tämä on so­ta­mar­salk­ka Au­gus­tin Eh­rens­vär­din to­te­a­mus.

Uk­rai­nan avus­ta­mi­nen on tär­keä asia. Yh­tä tär­keä on se, et­tä kan­sa ja en­nen kaik­kea Uk­rai­nan ase­vel­vol­li­suu­si­käi­set mie­het suo­je­le­vat ko­ti­liet­tään hen­keen ja ve­reen.

Hei­tä kui­ten­kin pa­ke­nee maas­ta san­koin jou­koin: oma nah­ka on isän­maa­ta tär­ke­äm­pi.

Meil­lä on Uk­rai­nan kans­sa sama vi­hol­li­nen. Me pää­sim­me kun­ni­al­li­seen rau­haan Pa­rii­sis­sa vas­ta vuon­na 1947. Vuon­na 1944 jou­duim­me rii­su­maan sak­sa­lai­set aut­ta­jam­me aseis­ta, käy­tiin La­pin sota.

So­dis­sam­me tais­te­li­vat 18–40-vuo­ti­aat mie­het lot­tien avus­tuk­sel­la. Ase­vel­vol­lis­ten pako maas­ta oli vä­häis­tä, tun­net­tiin rauk­ka­mai­se­na te­ko­na ja miel­let­tiin isän­maan pet­tu­rei­na.

Apu Uk­rai­naan on myös apu meil­le it­sel­lem­me, kui­ten­kin uk­rai­na­lais­mies­ten paik­ka on nyt ko­ti­maas­saan tur­vaa­mas­sa rau­haa ja hää­tä­mäs­sä vi­hol­lis­ta ra­jan taak­se.

Kol­me pit­kää vuot­ta on so­dit­tu, hä­vi­tet­ty maa, osin rais­kat­tu tun­nis­ta­mat­to­mak­si.

Nato-maat ei­vät voi luo­vut­taa Uk­rai­nal­le esi­mer­kik­si pit­kän mat­kan oh­juk­sia, joi­den tuho ulot­tui­si kau­as ra­joil­ta vi­hol­li­sen sy­dä­meen. Teko oli­si vas­toin Na­ton so­pi­mus­ta.

Jon­kin­lai­sia sään­tö­jä on nou­da­tet­ta­va, jot­ta kaik­ki­al­la maa­il­mas­sam­me ei val­lit­si­si lait­to­muus­ti­la, anar­kia ja se­ka­sor­to.

Ee­va Au­vi­nen

Naan­ta­lin Me­ri­mas­ku