Viimeaikaiset tapahtumat Itämerellä kertovat, miten helppoa tärkeiden rakenteiden vaurioittaminen käytännössä on. Tietyissä oloissa siihen ei tarvita muuta kuin esimerkiksi öljytankkeri, jonka ankkuri on jostain syystä päätynyt merenpohjaan.
Kuinka ollakaan, ihan vain vahingossa se on vaurioittanut kohdalle osuneita data- ja sähkökaapeleita. Tällaiset ”vahingot” ovat varsinaisia ovelan suunnittelijan taidonnäytteitä, koska niiden selvittämisessä ja syyllisten vastuuseen saattamisessa ainakin toistaiseksi viranomaisten keinot näyttävät olevan hyvin vähissä.
Nyt puhutaan pohjoisen infran sekä länteen suunnatuista silta- ja merenalaisten tunneliyhteyksien tärkeydestä, mikä varmasti maan huoltovarmuuden ja logistiikan näkökulmasta katsoen on hyvinkin perusteltua. Entä se mitalin toinen puoli? Esimerkiksi junaradan toimintakyvyn lamaannuttaminen ei vaadi insinöörityön taidonnäytteitä, eikä edes öljytankkereita ankkureineen. Ongelman ydin on sama kaikilla rakenteilla. Junaraiteiden, tunnelien, pitkien siltojen, datakaapeleiden ja kaasuputkienkin kohdalla ne kaikki ovat suhteellisen helposti sabotoitavissa.
Valitettavasti näyttää siltä, että kaikenlaisten tihutöiden ennalta estäminen varsinkin poikkeusoloissa on mahdoton tehtävä. Jääkö nyt ainoaksi vaihtoehdoksi vain nostaa kädet pystyyn synkän totuuden edessä ja luottaa vain hyvään tuuriin? Mielestäni ei, vaan kysymys kuuluukin: minkälaisilla toimilla mahdollisten tihutöiden todennäköisyyttä voitaisiin, jos ei kokonaan poistaa, niin ainakin minimoida?
Valitettavasti, esimerkiksi merenalainen tunneli Suomen ja Ruotsin välillä varustettuna monipuolisella infrastruktuurilla vain maksimoi vihamielisen toiminnan kiinnostuksen ja todennäköisyyden kriisitilanteissa. Vastaus siihen, miten tihutöiden todennäköisyyttä ja vaikuttavuutta voitaisiin minimoida, on kaikessa yksinkertaisuudessaan suurten, keskitettyjen järjestelmien sijaan niiden hajauttaminen pieniin yksiköihin.
Tämän strategian ovat esimerkiksi muurahaiset oivaltaneet jo miljoonia vuosia. Muurahaisten selviytymistarina perustuu suurelta osin yhdyskuntien vankkumattomaan yhteisöllisyyteen: vaaran uhatessa yhdyskuntaa häiritsijä saa välittömästi vastaansa miljoona-armeijan, jonka rivit eivät rakoile – toisin kuin näyttää käyvän EU:ssa.
Venäjän hyökkäyssodan päättyminen varmasti rauhoittaisi Euroopan ja lännen jännittynyttä nykytilaa. Toivoa sopii, ettei Venäjän hyökkäyssota ennen mahdollista rauhansopimusta ehtisi laajentua entisestään. Toivossa on hyvä elää mutta se ei yksin riitä, vaan vahingoista pitäisi myös viisastua. Menemättä korjaussarjani yksityiskohtiin keskeisin ikävien Itämeri-tapahtumien antama opetus on, että sinisilmäisyys, luottamus ja tarpeeton media-avoimuus pitäisi minimoida, ja mikä tärkeintä: milloinkaan ei tulisi laittaa liikaa munia yhteen koriin, ei junarataan, pitkiin siltaosuuksiin, tunneliin, kaasuputkeen, ydinvoimalaan, sähkönsiirtokaapeliin – ei ainakaan ilman kattavia varajärjestelmiä, minkäänlaiseen keskitettyyn struktuuriin, jonka kohtuullinenkin turvaaminen varsinkin kriisitilanteissa vihamieliseltä toiminnalta on käytännössä mahdoton tehtävä.
Hannu Kreivilä