Per­jan­tai­na 12.9. syk­sy kol­kut­ti ovel­le, oli syk­syn en­sim­mäi­nen päi­vä.

Kesä 2025 on ol­lut ko­ti­seu­dul­la­ni Me­ri­mas­kus­sa erit­täin läm­min ja vä­hä­sa­tei­nen. Sa­de­kuu­rot ovat ajoit­tu­neet yö­ai­kaan; yh­tään ai­nut­ta uk­kos­rin­ta­maa ei ole jy­räh­del­lyt hel­tei­sel­lä tai­vaal­la. Unel­ma­ke­sä elä­ke­läi­sel­le, jon­ka an­sio ei ole luon­non ar­moil­la.

Ajel­les­sam­me au­tol­la Vak­ka-Suo­mes­sa, jo ni­men­sä mu­kaan Suo­men vil­ja-ai­tas­sa, olen ih­me­tel­lyt kyl­vet­ty­jen pel­to­jen muut­tu­mis­ta oras­vi­he­ri­öik­si ja vä­hi­tel­len syys­ke­sän hei­li­möi­väk­si vil­ja­pel­lok­si.

Mis­tä on pe­räi­sin se voi­ma, joka saa pie­nen sie­me­nen itä­mään ja kas­va­maan, eh­kä ly­hy­eh­köön mit­taan­sa ja tuot­ta­maan ta­lon­po­jal­le an­si­on ja meil­le kai­kil­le jo­ka­päi­väi­sen lei­päm­me. Elä­mä ja kas­vu ovat ih­mei­tä!

Mo­nes­ti ke­sän ai­ka­na tuli mie­lee­ni niin sa­not­tu van­han kan­san sa­non­ta: ”Ei pou­ta poi­kaa tapa”. Hal­la oli kut­su­ma­ton vie­ras, eh­kä soi­den kui­vaa­mi­nen­kin on ol­lut hal­lan kar­kot­ta­mis­ta oras­pel­loil­ta. Nyt­hän suo­si­taan soi­den saat­ta­mis­ta al­ku­pe­räi­seen kun­toon eläin- ja eri­tyi­ses­ti lin­tu­la­jien pa­laut­ta­mi­sek­si.

Ro­maa­ni ”Tääl­lä Poh­jan täh­den al­la” al­kaa sa­noin: ”Alus­sa oli suo, kuok­ka ja Jus­si.” Nyt Jus­sin kai­va­mat ojat täy­te­tään uu­den tek­nii­kan voi­min. Eh­kä tu­le­vai­suu­des­sa uu­si­o­suot taas oji­te­taan.

Mikä on rik­ka­ruo­ho? Kas­vi ei ole kos­kaan rik­ka, se on vain luo­ma­kun­nan kruu­nun an­ta­ma ala-ar­voi­suut­ta ko­ros­ta­va ni­mi­ke; kai­kel­la elol­li­sel­la on tar­koi­tus pla­neet­tam­me ta­sa­pai­non säi­lyt­tä­mi­sek­si.

Niin sa­no­tuis­ta ”vie­ras­la­jeis­ta” pu­hu­taan pal­jon. Meil­lä Suo­mes­sa kaik­ki la­jit ovat jää­kau­den jäl­keen tul­lei­ta vie­ras­la­je­ja. Luon­to so­peu­tuu il­mas­to-olo­suh­tei­siin ei­kä toi­nen ole tois­ta kum­mal­li­sem­pi. Maa­pal­lom­me ei ole yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta ta­sa­pai­noi­nen pla­neet­ta; kyl­me­ne­mis- ja kuu­me­ne­mis­vai­heet vuo­rot­te­le­vat. Ih­mis­kun­nan saas­tut­ta­ma ko­ti­pal­lom­me on ih­meis­sään pon­nis­te­luis­tam­me ta­sa­pai­non saa­vut­ta­mi­sek­si. Vii­sau­tem­me luon­non kes­to­ky­vyn säi­ly­mi­seen hor­juu uu­sil­la kau­hu­a­seil­la. Min­kä omas­sa vii­sau­des­sam­me tu­ho­am­me pa­lau­tuu en­nal­leen eh­kä vas­ta vuo­si­tu­han­sien jäl­keen.

On­nel­li­sin­ta oli­si elää so­vus­sa luo­ma­kun­nan kans­sa ja ym­mär­tää, et­tä olem­me vain hä­vi­ä­vän pie­ni hiuk­ka­nen au­rin­ko­kun­nas­sam­me, niin kuin veh­nän­sie­men, joka kyl­ve­tään mu­he­vaan mul­taan. Kai­kil­la elol­li­sil­la on oma teh­tä­vän­sä ja oi­keus la­jil­le tun­nu­so­mai­seen elä­mään. On­pa kyse muu­ra­hai­ses­ta tai muu­ra­hais­kar­hus­ta, elä­mä on ai­nut­laa­tui­nen lah­ja.

Ee­va Au­vi­nen

Naan­ta­lin Me­ri­mas­ku