Kesäisin ihmiset kaipaavat toreille ja turuille. Lähes joka kunnasta löytyy jonkinlainen toriksi kutsuttu aukio, jolla voisi odottaa olevan säpinää ja tuoreita myyntiartikkeleita ainakin kesän kasvukauden ajan.
Kalanmyyjiä, lihakauppiaita, leivonnaisia, hedelmä-, marja- ja vihannestiskejä. Mieluusti joka arkipäivä. Näin on pitkin Eurooppaa, useimmissa valtioissa, pienemmilläkin paikkakunnilla. Mutta ei meillä. Enää pitkään aikaan.
Suomalainen torikulttuuri on nykyään vain vaimea versio entisestä elävyydestään. Kuoleviin toreihin ei tekohengitys erilaisten toritempausten kautta tunnu auttavan. Arkisin Vakka-Suomen toreilla saattaa sinnitellä muutama itsepäinen myyjä. Usein vain yksi. Torikauppa on myös eri asia kuin markkinat. Markkinat keräävät väkeä torille kuin torille, mutta vain kerran, pari kesässä.
Poikkeuksen hiljaisuuteen tekee Pyheen kylätori Mietoisissa. Mökkiläisten kulkureitille osuva suosittu tori tarjoaa lähialueen tuotteita ja hyvää seuraa joka kesäperjantai. Mikä on tämän torin salaisuus? Yhtenä vastauksena on yhteisöllisyys ja laaja vapaaehtoistyö (V-SS 16.7.) Toria ylläpitää pieni kyläyhdistys. Kaupunkien vastine yhteisöllisyydelle olisi tarjota edulliset myyntipaikat ja yleisöä houkutteleva ympäristö.
Tärkeimpänä tekijänä ongelman ytimessä ovat kuitenkin kuluttajat. Torilla käymistä täytyy opettaa ja opetella. Se paikka, mihin rahamme kannamme, jaksaa ja menestyy. Valitettavan usein näitä paikkoja ovat suuret automarketit. Keskustojen kivijalkaliikkeet hiutuvat pois, torimyynnistä puhumattakaan. Onko tämä sitä, mitä halutaan?
Torikulttuuri saattoi elää vielä silloin, kun se oli jatkeena itsenäisille ammattikunnille. Kalastaja myi pyyntisaalistaan, pienviljelijä perunoitaan. Tuotannon tehostuessa ei lopu pelkästään torien elävyys. Kokonaiset ammattikunnat katoavat historiaan. On yhä vaikeampaa olla kalastaja, tai saada elantonsa pellosta.
Sanna Halme