Vak­ka-Suo­men Sa­no­miin on nyt tul­lut jos­ta­kin syys­tä pie­ni­muo­toi­nen ry­päs ylei­sö­pals­ta­kir­joi­tuk­sia, jois­sa vii­ta­taan veh­maa­lai­seen kou­lu­kiu­saa­mi­seen en­nen ja nyt. Voi­si luul­la, et­tei tämä ää­ret­tö­män va­ka­va il­miö ole Veh­maal­la sen pa­hem­pi tai lie­vem­pi kuin muu­al­la­kaan. Tai sit­ten veh­maa­lai­ses­sa kou­lu­maa­il­mas­sa on tai on ol­lut jo­ta­kin nor­mis­ta poik­ke­a­vaa, kun näi­tä kos­ket­ta­via vuo­da­tuk­sia on al­ka­nut mie­li­pi­de­pals­tal­le sa­del­la.

Tie­ten­kään Veh­maa­ta ei ryh­dy­tä sen enem­pää syyl­lis­tä­mään. Täy­sin lon­kal­ta voi heit­tää ar­vauk­sen, joka to­den­nä­köi­ses­ti osuu maa­liin laa­jal­la sä­teel­lä: kou­lu­kiu­saa­mis­ta on ol­lut, sitä on nyt ja se jat­kuu täs­tä eteen­päin. Jos ja ken­ties kun tämä on fak­ta, niin tämä to­tuus tun­tuu niin mur­heel­li­sel­ta.

It­se ku­kin ny­ky­ai­kui­nen, ken­ties pie­nen kou­lu­lais­lap­sen äi­ti tai isä, eh­kä jopa iso­van­hem­pi voi kat­soa pe­ruu­tus­pei­liin ja tii­rail­la men­nei­syy­teen. Meis­tä joku on ol­lut kiu­sat­tu ja joku kiu­saa­jaa. Sil­ti to­den­nä­köi­ses­ti pää­o­sa ny­ky­a­jan ai­kui­sis­ta eli en­ti­sis­tä kou­lu­lai­sis­ta si­joit­tuu sii­hen suu­reen mas­saan, joka ah­tau­tuu tur­val­li­seen vä­li­maas­toon. Luul­ta­vas­ti on niin, et­tä ai­ka har­vas­sa edel­leen ovat vaik­ka­pa ylä­kou­lui­äs­sä ne roh­ke­li­kot, jot­ka läh­ti­si­vät kiu­sat­tu­jen puo­lus­ta­jik­si.

Par­hail­laan on me­nos­sa oi­keu­den­käyn­ti, jos­sa pui­daan vii­me jou­lu­kuus­sa Hel­sin­gis­sä 16-vuo­ti­aan po­jan kuo­le­maan joh­ta­nut­ta pa­hoin­pi­te­lyä. Tie­to­jen mu­kaan uh­ri oli vuo­si­kau­sia kär­si­nyt kiu­saa­mi­ses­ta. Toki on ää­rim­mäi­sen har­vi­nais­ta, et­tä kiu­saa­mi­nen joh­taa näin traa­gi­seen lop­pu­tu­lok­seen.

Kiu­saa­mi­nen jät­tää usein eli­ni­käi­set jäl­jet. Kun me ih­mi­set olem­me eri­lai­sia, niin jot­kut sel­vi­ä­vät lap­suus- ja nuo­ruus­vuo­sien kiu­saa­mi­ses­ta, jot­kut ei­vät. Voi vain ku­vi­tel­la sitä tus­kaa, jota kiu­sat­tu ken­ties koko elin­kaa­ren­sa ajan raa­haa rep­pu­se­läs­sään.

Hel­sin­gin jul­muu­den jäl­keen läh­ti liik­keel­le val­ta­kun­nal­li­nen Lop­pu kiu­saa­mi­sel­le -pro­jek­ti. Hyvä näin, sil­lä jo­kai­nen teko tä­män il­jet­tä­vän il­mi­ön kit­ke­mi­sek­si on as­kel eteen­päin, edes pie­ni sel­lai­nen.

Men­nei­nä vuo­si­kym­me­ni­nä kiu­saa­mi­nen tul­kit­tiin sel­lai­sek­si nor­maa­lik­si na­his­te­luk­si. Nyt on­gel­mas­ta ja sen jär­kyt­tä­vis­tä seu­rauk­sis­ta jo pu­hu­taan. Sil­ti voi vain kum­mas­tel­la, mik­sei toi­mi­via kei­no­ja löy­dy. Vai pi­tää­kö vain tyy­tyä sii­hen loh­dut­to­maan to­te­a­muk­seen, et­tei mi­tään ole teh­tä­vis­sä?