Viisi vuotta kestänyt Susilife-hanke tuli päätökseensä, ja lopputulemana kirjattiin useitakin asioita, joihin sen voi katsoa myötävaikuttaneen onnistuneesti.
Yhdeksi niistä listattiin se, etteivät kansalaisten asenteet olekaan muuttuneet niin kielteisiksi susia kohtaan kuin susikannan kasvu ja kärjekäs poliittinen keskustelu olisivat voineet antaa olettaa.
Kun susi ja ihminen jakavat samat maat, vaaditaan edelleen ja enenevästi yhteistyötä sekä yhteensovittamista niin, että tilanteesta olisi mahdollisimman vähän haittaa, sekä ihmisille että eläimille, susi mukaan lukien. Hyvä, jos tällainen hanke antoi siihen pohjaa, ja loi uudenlaisiakin yhteyksiä eri organisaatioiden välille.
Hankkeen päätösseminaarissa viitattiin siihen, että poliittisilla päättäjillä on tässä työssä tärkeä rooli, sekä että heillä on myös velvollisuus kuroa umpeen kaupungin ja maaseudun välistä kuilua.
Tämä kuilu tosin pienenee pienenemistään ihan suden omastakin vaikutuksesta, sillä sen olemassaolo tulee väistämättä koskemaan yhä laajemman ihmisjoukon arkielämää. Suurin osa suomalaisista taajamista ja kaupungeista on niin pieniä, että ihmisiin tottunut susi voi hyvinkin kokea niiden olevan vain osa reviiriään.
Susihan on käytöksellään yllättänyt tutkijatkin sillä, että onkin sopeutunut eteläisessä Suomessa elämään tiheästi erittäin paljon arvioitua pienemmillä reviirialueilla.
Pari vuosikymmentä sitten sudet vaikuttivat ihmisten elämään Vakan alueella lähinnä vain Mynämäessä. Kuilu oli tuolloin olemassa, ei vain kaupungin ja maaseudun välillä, vaan myös maaseudun eri osien. Monesti kuultiin ajatuksia, että jos pelkää susia, kannattaa sitten muuttaa pois susireviiriltä.
Minään yllätyksenä ei olisi pitänyt tulla se, että kun susi lisääntyy, seuraava sukupolvi tarvitsee uutta elinaluetta, ja tilantarve laajenee. Varsinais-Suomen kunnat ovat nyt kaikki jonkin lauman aluetta. Susikeskusteluihin pitäisi nyt siis olla tasa-arvoisempi pohja.
Sari Honkasalo