Ny­ky­ai­ka­na san­ka­rin ar­vo­ni­men voi saa­da mo­nel­la pe­rus­teel­la, ja ar­von myön­tä­jä­nä toi­mii kan­sa. Suo­sit­tu­ja su­per­voi­mia ovat re­to­riik­ka, kan­san­ta­lou­del­li­set ih­me­te­ot, viil­tä­vä äly ja isän­maal­li­suus.

Ny­ky­a­jan san­ka­rin saat­taa vii­tan si­jas­ta tun­nis­taa hy­vin is­tu­vas­ta pu­vus­ta tai jak­ku­pu­vus­ta, tai jos san­ka­ri sat­tuu ole­maan erit­täin tyy­li­tie­toi­nen, kak­si­ri­vi­ses­tä ta­kis­ta.

Ajas­sa, jos­sa on pal­jon epä­var­muut­ta ja krii­se­jä, tar­vi­taan myös pal­jon san­ka­rei­ta. Toi­saal­ta taas ny­ky­ai­ka­na näyt­tää ole­van myös en­nä­tys­mää­rä an­ti­san­ka­rei­ta. Epä­var­ma maa­il­mam­me muut­tuu yhä epä­var­mem­mak­si, kun nämä kan­san ar­moit­ta­mat hy­vän tah­don ja pe­las­tuk­sen lä­het­ti­läät ovat­kin seu­raa­va­na aa­mu­na epä­on­nis­tu­jia, ve­ro­ra­ho­jen tuh­lai­li­joi­ta, ja mikä pa­hin­ta, ta­val­li­sia ih­mi­siä.

Ny­ky­ai­ka­na yh­teis­kun­nan nä­ky­vim­piä ih­mi­siä ovat po­lii­ti­kot. He työs­ken­te­le­vät lä­hes ym­pä­ri­vuo­ro­kau­ti­ses­ti yh­teis­kun­nan hy­vin­voin­nin eteen ja to­teut­ta­vat sa­mal­la va­kaas­ti us­ko­maan­sa ide­o­lo­gi­aa.

He toi­mi­vat koko kan­san edun­val­vo­ji­na ja jär­jes­tyk­sen tuo­ji­na krii­sien kes­kel­lä. He ovat ot­ta­neet kan­taak­seen val­ti­on bud­je­tin ras­kaan taa­kan. He ot­ta­vat vas­taan is­kut ja kri­tii­kin kan­sa­lai­sil­ta. Mut­ta se­hän san­ka­reil­le vas­ta omi­nais­ta on­kin: pyy­teet­tö­myys ja kaik­kia au­te­taan mie­li­pi­tees­tä riip­pu­mat­ta -men­ta­li­teet­ti. Tai ai­na­kin näin pi­täi­si ol­la.

Kai­ken tä­män li­säk­si he tais­te­le­vat pa­hik­sia vas­taan, jot­ka edus­ta­vat mitä puo­lu­et­ta mil­loin­kin – ai­na hal­li­tus­kau­des­ta riip­pu­en. Näil­lä pa­hik­sil­la saat­taa ol­la ka­ta­lia suun­ni­tel­mia maa­il­man, tai ai­na­kin yh­teis­kun­nan, or­juut­ta­mi­sek­si ja kur­jis­ta­mi­sek­si, ku­ten pit­kiä leik­kaus­lis­to­ja tai jopa sote-uu­dis­tus.

Esi­mer­kik­si Suo­mes­sa po­liit­ti­nen san­ka­ruus on kui­ten­kin var­sin ta­sa­puo­lis­ta, kos­ka jo­kai­nen saa vuo­rol­laan ol­la san­ka­ri ja an­ti­san­ka­ri. Tar­kem­min sa­not­tu­na noin nel­jän vuo­den vä­lein.

Suu­rin san­ka­rien tais­to käy­dään tie­tys­ti isos­sa maa­il­mas­sa ja siel­tä vas­ta san­ka­rei­ta, lan­gen­nei­ta en­ti­siä san­ka­rei­ta ja hei­dän us­kol­li­sia apu­rei­taan löy­tyy­kin.

Po­pu­lis­mi on usein tu­le­van an­ti­san­ka­rin merk­ki, mut­ta niin sa­la­ka­va­la, et­tä san­ka­ri eh­tii jät­tää jäl­keen­sä suu­ren pet­ty­myk­sen ja kaa­ok­sen. No, ai­na­kin se luo re­vii­riä uu­del­le san­ka­ril­le. Po­li­tii­kas­sa san­ka­ruus on siis ar­mo­ton­ta ja vaa­ti­vaa, mut­ta toi­saal­ta rei­lua, kos­ka moni saa sitä vuo­rol­laan osak­seen.

Po­liit­ti­nen san­ka­ruus ero­aa pal­jon pe­rin­tei­ses­tä san­ka­ri­kä­si­tyk­ses­tä. Toi­saal­ta myös yh­tä­läi­syyk­siä ta­val­li­sen san­ka­rin tun­nus­piir­tei­siin on pal­jon. Po­li­tiik­ka on ar­mo­ton­ta tais­toa, jon­ka kent­tä­nä on koko maa­pal­lo ja muu­ta­ma ava­ruu­den­kap­pa­le.

Tä­män päi­vän san­ka­reis­ta jo­ku­nen osa muis­te­taan­kin tu­le­vai­suu­des­sa an­ti­san­ka­rei­na. Täs­tä löy­däm­me hel­pos­ti esi­merk­ke­jä his­to­ri­as­tam­me. Ei­kä tar­vit­se kuin lu­kea päi­vän leh­des­tä uu­ti­set maa­il­mal­ta, niin voi hel­pos­ti ku­vi­tel­la oman ai­kam­me tu­le­vat an­ti­san­ka­rit, jois­ta his­to­ri­an­kir­joit­ta­jat tu­le­vat kir­joit­ta­maan.

San­ka­ruus ei siis ole help­poa, mut­ta on­nek­si san­ka­reil­la on myös suo­ja­me­ka­nis­min­sa. Li­säk­si tun­nu­so­mais­ta näil­le san­ka­reil­le on sel­ke­äs­ti ar­ti­ku­loi­tu, mut­ta muu­ten asi­an­tun­ti­jaa tul­kik­si vaa­ti­va kie­li. Var­maa on­kin vain se, et­tä työl­li­syys­ti­lan­ne san­ka­ri­a­lal­la ei ole he­vin heik­ke­ne­mäs­sä, ja toi­saal­ta yli­tar­jon­ta py­syy ku­ris­sa koko maa­il­man­kaik­keut­ta oh­jai­le­van voi­man, sat­tu­man, an­si­os­ta.

Pih­la Pe­rus

My­nä­mä­en lu­ki­on 2. vuo­den opis­ke­li­ja