Voi­han mum­mi, oot sä jos­tain vii­me vuos­sa­dal­ta. Yri­tim­me lait­taa sul­le vies­tiä ja aja­tel­tiin soit­taa sul­le lem­pi­mu­saa, mik­set sä vas­taa?

Pai­na sitä vih­re­ää luu­rin ku­vaa edes. Teim­me sul­le Äi­tien­päi­vä vi­de­on. Em­me ym­mär­rä, mitä pi­täi­si teh­dä sun kans­sa, mum­mi! 

Mum­mi ih­meis­sään miet­tii, mikä on vih­reä luu­rin kuva ja mitä täs­sä pi­täi­si teh­dä.

Hä­nel­le tär­ke­ää on vain se, et­tä töp­se­li py­syy kiin­ni sei­näs­sä.

Nu­me­ro­le­vy pai­kal­laan. Pu­he­li­men ään­tä ei saa ko­vem­mal­le. Ää­ni ei kan­tau­du enää mum­min kor­viin.

Ja niin­pä hän viet­tää Äi­tien­päi­vään­sä tu­tul­la pöy­dän nur­kal­laan, odot­ta­en, et­tä nuo vil­lit äly­köt kän­ny­köi­neen saa­pui­si hän­tä ta­paa­maan. Äi­tien­päi­vä­nä.

Hä­nel­lä on ikää it­sel­lään, ei­kä ym­mär­rä, et­tä mik­si maa­il­ma on muut­tu­nut.

Las­ten ni­met hän kui­ten­kin muis­taa, ne oli­vat No­kia ja Sam­sung tai jo­tain sin­ne­päin. 

Niin. Maa­il­ma on muut­tu­nut sii­tä, kun hän oli nuo­ri. En­nen hä­nel­lä oli pu­he­lin, joka soi ja hän pys­tyi ja­ka­maan ilot ja su­rut.

Nyt hän on me­ses­tä, fa­ces­ta, uu­ti­sis­ta, las­ten puu­his­ta tie­tä­mä­tön.

Hän ei ky­ke­ne lä­het­tä­mään teks­ti­vies­tiä, ei va­raa­maan ai­kaa lää­kä­riin, kos­ka sin­ne pi­tää jät­tää soit­to­pyyn­tö, pai­naa jo­tain ruk­sia ää­ni­mer­kin jäl­keen. 

Hä­nes­tä on tär­ke­ää vain se, et­tä hän­tä tul­tai­siin ta­paa­maan.

Joku ha­lai­si hän­tä ja ker­toi­si, kuin­ka tär­keä ja ra­kas hän on. 

Tii­na Park­ki­la

Uu­si­kau­pun­ki